•   •   •

Vaikka minä heräisin viideltä ja vaihtaisin pyyhkijöiden sulat, en
minä oppisi enkeleitä väistämään. Ne pyrähtelevät pihan yllä ja
putoilevat metsän taskuihin. Niiden luut mustuvat ja sulautuvat ta-
kinvuoriin. Ne lentävät pyrynä ilmassa ja valkoiset höyhenet peittävät
taivaan. Istu siinä sitten turvavöihin köytettynä ja lakaise etulyhdyillä
hiekkatietä. Istu ja katsele tuulilasin takaista tyhjää. Voi pyhä Sylvi,
pysyisi nyt tuo maitotetra pystyssä metsätaipaleen ajan. Annas kun
painan kaasua vähän, menee nopeammin tämä pimeä pätkä. Annas
kun vähän oikaisen ja vedän mutkaa suoraksi. Annas kun taistelen ja
vähän väistelen kuoppaa ja kivenmurikkaa, polkaisen erikoiskokeen
läpi. Jos minä oikein innostun, kerron sinulle hänestä, joka pudotti
teoriapraktikumin muistiinpanot Johanneksen kirkon rakenteisiin.
Hän oli kiivennyt rakennustelineitä pitkin ylös kupoliin. Hän halusi
tietää, mikä on ideologinen fasetti. Missä on kaikkitietävä kertoja.
Saiko hän koskaan ongittua papereita kuoriseinän eristeistä. Sitä en
kerro.

• • •

Tekeekö kipeää. Onko olkavarsi sijoiltaan. Menkää pois, en minä
osaa teitä auttaa. Teidän haavanne ovat ruumiin haavoja. Jonakin
päivänä te viette onnellisen elämänne onnelliseen päätökseen. Mutta
minä sanon teille, kuunnelkaa varpusia. Ne ovat höyhenten peittämiä
sieluja matkalla leivänmurujen taivaaseen. Huomaatteko nyt, että
olen murtamassa teidän uskoanne pudottamassa teitä kuiluun, josta ei
ole kuin yksi tie ylös, luja usko sormenpäihin. Älkää kysykö, voiko
niin tehdä. Asetella kolikot ja kodinavain huolellisesti vierekkäin
olohuoneen pöydälle, hypätä alas yhdeksännen kerroksen ikkunasta,
ei hypätä vaan pujottautua tuulen rintataskuun ja levätä kuin tasku-
liina silkinpehmeän puhurin laskoksessa. Helppohan teidän nyt on
pörhistellä. Nyt te olette kuin yksi iso sateen virvoittama varpunen.
Te lennätte lätäkössä, asvaltin taivaassa, hiljaisesti kuin sade. On iso
ilo olla pienen surun töytäisemä, horjahdella ja liverrellä pieni lom-
mo olkapäässä. Mutta sydämen kuolema on kuolema ulointa par-
takarvaa myöten. On vaikea käsittää sellaista tyhjää. On vaikea
käsitellä senkaltaista tukkaa. Kun kävelee kaupungilla hattu päässä
takki harteilla, kukaan ei huomaa reikää ihmisen paikalla. Ei räystään
reunaa, pitkää riviä pisaroita. Sellaista taakkaa, että on kokonainen
kaupunki.

___

Olli Heikkonen was born in 1965 in Kontiolahti in eastern part of Finland. Nowadays he lives and works in Helsinki. He studied Finnish literature at the University of Helsinki. His first collection of poems entitled Jakutian aurinko (The Sun of Yakutia, 2000) is a journey to the imaginary Siberia. It got the success of both critics and readers and received the literary prize of the leading Finnish newspaper Helsingin Sanomat for the best first book in the year 2000. His second collection Kuinka maa muuttui musiikiksi (How the Earth Became Music) was published in 2003. In his third collection Jäätikön ääri (The Edge of the Glacier, 2007) he gives a voice to the elk, the mythic animal of Finnish forests. Powerful rhythm, strong images and concrete details are typical features of his poems. Heikkonen’s poetry has been translated into eighteen languages and is published in many anthologies and literature magazines. His next book Teoria kaikkein pienimmistä (A Theory of the Smallest of All) will be published 2015.